Dancing with tears in my eyes

I'm dancing with tears in my eyes
Just fighting to get through the night
I'm losing it (losing it)
With every move I die
I'm faded I'm broken inside
I've wasted the love of my life
I'm Losing it (losing it)
With every move I die

Nää on taas näitä iltoja kun tekisi mieli vaan taas nukkua pois. Ahdistaa niin perkeleesti... Kaipaan Mariaa ja mun kattia. Tiedän, että sillä on on paremmat oltavat nytten kun se asuu muualla kuin mun luona kun en pysty huolehtii siitä, mutta kaipuu silti on älyttömän suuri... Se asuu mun isän luona tällä hetkellä. Sen lisäksi kaipaan tosiaan parasta ystävääni Mariaa, jonka pitäisi tulla lähi päivinä Raumalta vanhempiensa luota mun luokse lomailemaan. Toivottavasti tulisi jo pian en kestä tätä yksin oloa sitten millään.

Odotan nytkin, että unilääkkeet alkaisi vaikuttaa, että saisi vain vaipua niiden tuomaan horrokseen. Oikeastaan rakastan sitä huumaavaa tunnetta, joka niistä tulee ja tiedän väärinkäyttäväni lääkkeitäni, mutta pelkään, että mitä jos mä en nukukkaan jos en ota tätä yhtä pilleriä? Mutta toistaalta taas pelkään sitä, että mitä tapahtuu sitten kun ne lääkkeet loppuu? Miten mun sitten käy? Jeah paskasti.

Mä oon ajatellut vieläkin viime aikoina, että se on hassua miten paljon rakastan Mariaa ja miten platoninen meidän suhde on aina ollut niin, jotenkin silti ajattelen, että Maria on tavallaan ollut aina mun elämäni rakkaus. En tiiä miksi näin ajattelen, mutta näin se asia vaan musta on. Rakastan sitä ihmistä koko sydämestäni.

Tällä hetkellä musta tuntuu siltä, että koko maailma sais vaan kadota ja minä sen mukana. En jaksa enään taistella tän kaiken paskan kanssa. Tänäänkin tilasin taas ruokaa ja oon ahminut puoli kaappia tyhjäksi. Haluun vaan paastota ja laihtua. Vaihtaisin BEDin milloin tahansa anoreksiaan! Tää on niin syvältä koko juttu.... Vihaan itseäni.

Pelko ja epävarmuus

Johdanto

Löysin tässä yhden tekstin, jonka olin kirjoittanut noin vuosi sitten syksyllä kun opiskelin vielä. Tässä tekstissä on sen verran paljon asiaa, jotka ovat samanlaisia mitä tunnen nytkin, joten päätin julkaista sen blogissani. Teksti on tosin vanha, joten sen laatu ei ole ehkä parhain ja siinä on hieman samaa asiaa kuin edellisessä tekstissäni, koska ne ovat suunnilleen samoihin aikoihin kirjoitettuja ja tämä oli vähän jatkoa edelliselle tekstille.

Pelko ja epävarmuus

Oloni on kuin unessa. Ruumiini on raskas ja mieleni tuntuu leijailevan jossain pilvien yläpuolella. Pikku hiljaa alan herätä todellisuuteen tajuten, että on jo aamu. Tai enemminkin päivä. Unirytmini on taas sekaisin. Ollut jo liian kauan. Pian tajuan myös, että en ole taaskaan mennyt kouluun. Alan stressata. Katson jääkaappia, joka näyttää houkuttelevalta ja samalla niin oksettavalta. Kävelen sen ohi. Ei kestä tuntiakaan kun olen porannut niin monta kertaa jääkaappiini silmäni, että minun on pakko mennä kurkistamaan sen sisään vaikka tiedän mitä se sisältää. Ei mitään tarpeeksi hyvää. Jätän taas aterian väliin. Pelko siitä, että syön myöhemmin lisää kirii nopeasti tajuntaani, mutta kun katson taas uudestaan kaappeihini minua oksettaa enkä halua syödä. Kävelen kohti kauppaa ja mietin pystynköhän kävelemään niiden hyllyjen ohi joiden sisältö näyttää kauniimmalta kuin mikään ikinä näkemäni asia? Kun kävelen ensimmäisen hyllyn ohi ääni sanoo päässäni "Ei yksi paketti haittaa" jotain joutuu koriini. Kun kävelen toisen hyllyn ohi soi päässäni uudestaan ääni "No mutta ei sipsit ole sama asia kuin karkit, ota vain", jotenkin taas korissani on lisää myrkkyä. Sama käy vielä uudestaan ja uudestaan kunnes kotona huomaan, että 2/3 ruokarahoistani menikin taas minun omiin huumeisiini. Masennun siitäkin jo tarpeeksi ja olen taas koukussa. Ei kestä kauaakaan kun minua oksettaa, söin taas ja söin liikaa. Niin kuin viimeksikin kun kävin kaupassa. Miten ikinä pääsen tästä eroon kun annan aina itselleni periksi? Minun sisälläni asuu kaksi erilaista persoonaa, jotka tappelevat olemassa olostaan. Ensimmäinen persoona on se minun todellisuuden tajuni, joka antaa periksi toiselle persoonalle, joka kuiskii rumia, inhottavia, myrkyllisiä, mutta silti niin houkuttelevia sanoja, että en voi vastustaa niitä. "Hän vihaa ja rakastaa sormusta, samoin kun hän vihaa ja rakastaa itseään." Ganfalf sanoi Taru sormusten herrassa näin Klonkusta sekä sormuksesta. Jotenkin pystyn soveltamaan tuon itseeni ja heti mieleeni nousee kysymys mikä on se asia, joka saa minut syömään, pelkäämään, vihaamaan ja rakastamaan? Tunnen itseni ja olen itsevarma ihminen, mutta miksi silti muutun melkein päivittäin siksi epävarmaksi pieneksi säälittäväksi olennoksi, joka käpertyy sohvalle vatsakipeänä valmiina oksentamaan ja viiltelemään, että saisi tapettua kivun sisältään? Pelkäänkö minä vain siksi, että en pysty tai halua käsitellä asioita? Vai onko minun tarkoitukseni tällä planeetalla kärsiä, pelätä ja odottaa kuolemaa?

Kuka minä olen?

Kuka minä oikein olen?
 

Pyörittelen tätä lausetta mielessäni miettien kukahan minä oikeasti olen ja miten pukisin itseni sanoiksi. Olen 20- vuotias naispuolinen ihminen, minä kuulen, näen, tunnen, maistan ja koen kuten muutkin ihmiset. Päiväni tuntuvat aina erilaisilta. Toisena päivä olen pirteä ja vaikka kuinka vähän nukun se ei tunnu vaivaaman minua, mutta haluni syödä on suuri. Söin taas yhden päivän ruoat yhdeltä istumalta. Toisena päivänä taas tunnen itseni niin masentuneeksi, että maailma saisi vain kadota ja minä sen mukana. Vaikka kuinka paljon nukun se ei tunnu olevan tarpeeksi. Nyt syön monen päivän ruoat yhden päivän aikana. Mieleni tekee niin paljon oksentaa taas, vessanpönttö näyttää niin houkuttelevalta. Olen jo viittävaille työntämässä sormia kurkkuuni kunnes peräännyn äkkiä kauhuissani. Miten pystyin edes ajatella sitä kamalinta tunnetta maailmassa.. Ilta kääntyy jo melkein yöhön ja minä istun koneella vieläkin katsoen samalla televisiota. Päässäni pyörii, vartaloni on aivan rento ja tuntuu kuin nukahtaisin pystyyn. Rakastan tätä unilääkkeiden tuomaa tunnetta, kerrankin tunnen, että pystyisin nukahtamaan. Hetkeksi kaikki, koko maailma ja tajuntani tuntuu hellittävän, katoavan. Mutta miten pystyn enään nukkumaan tämän jälkeen? Olen taas turvautunut hätävara unilääkkeisiin kolmannen kerran tällä viikolla. Onko kyse siitä,että haluan nukkua vai siitä, että haluan tuntea sen huumaantuneen tunteen, joka tulee sen seurauksena? 

 
Olen hieman erilainen tai ainakin koen olevani. Ihmiset ympärilläni jaksavat kysyä minulta vieläkin vuosien jälkeen oletko varma,että pidät omasta sukupuolestasi? En kuitenkaan halua leimata itseäni, joten en vastaa. Miten voin olla varma? Kun en ole varma mistään muustakaan.  Minun sisälläni asuu kaksi erilaista persoonaa, jotka tappelevat olemassa olostaan. Ensimmäinen persoona on mukava, sosiaalinen ja elämän haluinen fiksu ihminen, mutta toinen persoona on viekas, ilkeä ja ennenkaikkea houkutteleva. Tämä toinen persoona kuiskaa minulle sanoja korvaani, "Syö enemmän, kukaan ei näe", "Sinusta ei ole mihinkään, olet pohjasakkaa", "Jos et olisi elossa maailma olisi parempi paikka". Tämä persoona on minun sairauteni. Hän istuttaa vääristyneitä ajatuksia tajuntaani, vaikeuttaa elämääni ja lannistaa tahtoani. Vuosien jälkeen olen oppinut elämään tämän persoonan kanssa ja oikeastaan omalla kierolla tavallani pitämäänkin siitä. Nykyään oikeastaan pelkään, että kaiken jälkeen kun tämä persoonani on kadonnut mitä minusta jää jäljelle? Pystynkö jatkamaan eteenpäin? Kun en ole enään sairauteni vanki olenko siltikään vapaa? Tulenko koskaan olemaan normaali?

Miksi minä?

Asioita jotka painaa mieltä:

1. Mulla on taas super inhottava olo siitä kun kaikilla on joku. Miksi minä en voi olla se, joka tapaa jonkun ja rakastuu onnellisesti? Enkö mä ansaitse rakkautta niin kuin muutkin?

2. Mua ahdistaa ihan super paljon se kuinka paljon olen taas syönyt tänäänkin. Kun kattelen Marian ja Lauran kuvia niistä puol alasti joissa paistaa kylkiluut sun muut tulen niin kateelliseksi. Miksi just mun pitää omistaa BED ja elää tässä helvetillisessä ruumiissa? Miksi juuri mun pitää olla ylipainoinen? En tunnu ikinä pääsevän tavoite painooni tai muutenkaan pudottavan painoa...

3. Mua suruttaa se kun mun kaikki vanhat kaverit ei oo enään mun kavereita/ystäviä kun keskityin liikaan Mariaan silloin kun tarvitsin sitä eniten. Tai tarvitsen vieläkin, mutta silti... Oon jotenkin tosi yksin täällä varsinkin nyt kun Maria asuu Porissa.

Ensimmäinen blogi merkintä

Päätin tosiaan tehdä blogin joka kertoo jokapäiväisestä elämästäni. Päätinkin näin ensimmäiseen blogi merkintääni laittaa runon joka on kirjoittamani ja kertoo minusta itsestäni.

Behind the window,
I watch snow flakes
floating in to ground.

Empty, sad, alone.

I touch the window.

Cold.

I can hear angels crying,
I can see them.

But they can't see me.
Im invisible,
Im not here anymore

Im empty, sad and alone.